Kirjoittaja
Tätä blogia päivittelee kahdenkympin alun Helsinkiläisnainen. Olen vanha-aikainen romantiikko, hiljainen miettijä, outolintu, feministi ja ikuinen optimisti. Unelmoin, matkustelen, meditoin, luen, tanssin, kirjoittelen, etsin ja rakennan itselleni muistorikasta elämää, niin hyvässä kuin pahassa. Olen tällä hetkellä sinkku, jonka aikana etsin itseäni ja suuntaa kaoottiselle elämälleni. Tervetuloaa lukemaan.
Ethän kopioi sisältöä ilman lupaa.
|
26.04.2012 - 13:45
Yberkristillisten jenkkimaiden kuntouksissa (voi olla että tätä harrastetaan myös Suomessa, en tosin ole vielä moisesta kuullut), oli sitten halu päästä eroon alkoholista, huumeista, ysm, edetään 12. askeleen ohjelman mukaan, jonka ensimmäinen etappi on Myöntäminen. Lopetamme ongelmamme vähättelyn, me opimme myöntämään ja hyväksymään virheemme niin itsellemme kuin muille. Olen viimeisen viikon aikana läpikäynyt saman prosessin, tosin nyt ei puhuta viinasta ja heroinista, vaan sydänsuruista. Sydänsuruista ulospääseminen on monietappinen prosessi, ja sen on hyvä käydä läpi vaihe vaiheelta. Olen huomannut että moni ihminen ei käy toipumisvaiheita läpi, vaan oikopäätä jatkavat eteenpäin kävelyä, mikä aiheuttaa sen, että edellisen suhteen painolasti seuraa mukanasi pitkään. Nimimerkki kokemuksesta tiedän.
Olen viime viikon aikana hyväksynyt sen, että olen nyt omillani ja minun pitää oppia elämään sen kanssa. Yksinäisyys ei ole kivaa, mutta joskus välttämätöntä. Olen tehnyt päätöksen että nyt en halua seurustella, haluan olla vähän aikaa omillani ja kerrankin toipua rauhassa, ja alkaa rakentamaan omaa elämääni. Hoksasin nimittäin pari päivää sitten, että olen viimeisen 4 vuoden aikana ollut seurustelusuhteissa ja niiden tuomissa mylleryksissä. Kun ensimmäinen meni, yhtäkkiä saapui toinen ja sitten se kolmas. Näinä aikoina minulla ei ole ollut kunnolla aikaa toipua siitä edellisestä suhteesta, eikä miettiä omia valintojani elämässä, ja siksi kai tunnen olevani epävarma itsestäni. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta kysyä itseltäni mitä minä haluan tehdä, koska minun on aina pitänyt huomioida sitä toista puoliskoa. Huomaan nyt että Jumala on antanut minulle kultalipun junamatkalle kohti ihanaa tuntematonta. Saan nyt alkaa elää sitä elämää mitä MINÄ haluan. Haluan saada henkisen osani tasapainoon, ja vasta sitten olen valmis taas rakastumaan. Minä tyhmä en ole aiemmin tätä ymmärtänyt.
Hengellisyys on jotain, mistä pitää kiinni. Se on viime aikoina auttanut minua paljon. Tämä nuori nainen, joka tulee perheestä missä hengellisyydestä ei koskaan puhuttu, on aina tiennyt että Jumala on kanssani, vaikka nuorempana en sitä halunut ymmärtää. Mutta voiko minua syyttää, kun asuin perheessä missä sana "rauha" on yhtä tuntematon aihe kun jäätikkö sademetsäläiselle heimolle. Nyt kun tartun hengellisyyteeni tiukemmin kiinni, huomaan että voin henkisesti paljon paremmin, opin vastaanottamaan uusia ajatuksia ja tulkitsemaan erilaisia asioita. Voi, jos olisin ymmärtänyt tarttua tähän aikaisemmin, olisin paljon paremmassa paikassa kuin tänään. Mutta näin ei käynyt ja nyt yritän parhaani mukaan parantaa karmaani, jotta tulevaisuuteni näyttäisi edes vähän valoisammalta.
Turkkilainen ystäväni antoi minulle idean rakentaa itselleni kuvakolaasin asioista mitä olen elämässäni saavuttanut, ja unelmia mitä haluan vielä saavuttaa. Se on kuulema oiva työkalu pitää motivaatiota yllä. Minun oli vaikeata muistella mitään erikoista mitä olisin elämälläni saavuttanut, muuta kuin ikäviä asioita. Ystäväni nauroi (oikeasti uskoisin että hän olisi halunut antaa minulle kunnon tällin) ja luetteli kaikki ne paikat, mihin olen matkustellut, kaikki ne urheilusuoristukset, ystävät ja muut askareet mitä olen onnistunut tekemään. Kylläpä poskani punotti häpeästä. On hyvä että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka voivat heijastaa minulle hyvät puoleni, silloin kun tuntuu ettei minussa mitään kovin erikoista ole :D
24.04.2012 - 01:02
Viimeisten parin päivän ajan olen tuntenut itseäni kuin ruusunnupuksi, joka alkaa hiljalleen heräillä uuteen eloon maistaakseen auringon lämpöä. Huomaan että en enää tunne oloani niin sulkeutuneeksi, surulliseksi ja pelokkaaksi. En tiedä johtuuko se auringosta, lämmöstä tai keväästä yleensä, vai alkaako sydämeni haavat pikkuhiljaa lakata vuotamasta. Jospa vastaus piilee näissä kaikissa ehdokkaissa.
Olen tosiaan parin päivän ajan hymyillyt. Koko päivän ajan. Ajatelkaa! En tiedä minne itku on hävinnyt, mutta jostain syystä se on loppunut. Tähän asti. Ehkä huomenna se alkaa taas. Mutta nyt vain hymyilyttää. Mikä ihana tunne! En muistanut miten ihanalta tuntui hymyillä ja tuntea sisältäpäin suurta mielihyvää arkipäivän askareistani. En tiedä kauanko tämä tila kestää, mutta en halua murehtia. Haluan nyt vain nauttia siitä, että en enää itke ja tunne jatkuvaa tuskaa ja toivottomuutta. Alan pikkhiljaa oppia taas nauttimaan sinkkuudesta, elämästä ja sen tuomista iloista. Ei elämäni vielä lopu, sehän on vielä aluillaan. Vaikka joskus on tuntunutkin vaikealta. Tänä aamuna heräsin, ja oivalsin, ettei tämä välttämättä ole tappioni. Vaikka uutenavuotena uskoin, että olin vihdoin löytänyt onneni ja elämäni miehen, täytyy myöntää että en enää ole varma. Epävarmuudet ja ero oli varmaan merkki Jumalalta, että en ole vielä valmis sitoutuman. Ehkäpä Hän oli oikeassa. Olen nyt istunut ja miettinyt ja listannut mitä elämälläni haluan, mitkä ovat haaveeni ja suunnitelmani tulevaisuutta varten. Listasta tuli yllättävän pitkä, mikä taas osoittaa että minulla on vielä paljon tehtävää ennen kun olen valmis tekemään suurta sitoutumista ja alkaa rakentamaan oman pesäkkeen. Ehkä jonain päivänä, mutta ei nyt, ei tänään, eikä ensi viikolla. Sitten joskus kun tiedän olevani valmis. Nyt en vielä ole.
Huomaan että eron tuoma (ellei jopa niitä edeltävinä päivinä) kärsimys on lukinnut paikkojani, niin henkisesti kuin fyysisesti. Kroppa tuntuu olevan lukossa, en uskalla tehdä tiettyjä asioita ja liikkeitä. Ja kun mieli lukittuu, en pääse kontaktiin ihmisten kanssa, eristäydyn, piiloudun maskini taakse ja vaivun jonkinlaiseen melankoliseen olotilaan. Mutta nyt huomaan että siihen alkaa tulla muutos. Tänään osallistuin bharatanatyamin tunnille (Reetan suostuttelemana), missä opin ihan uudenlaista tanssia ja liikkumistyyliä. En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä tunsin hiljalleen, miten lukittuneet osani alkoivat heräillä eloon. Pääni kohosi entisestään, olkapäät painautui taaksepäin, ja koin niin suuria tuntemuksia pitkin lihaksiani, että olin välillä järkyttyä. Eikä pelkästään kroppani ole auennut. Huomaan myös että mieleni herää eloon, osaan vastaanottaa ihmisten kertomia asioita paremmin, keskittyminen alkaa parantua, ajattelen loogisemmin ja saan koko ajan uusia ideoita. Puhumattakaan että mieleni avaa uusia ovia, uusia ajatustapoja. Tuntuu että olisin vanhentunut ainakin muutaman vuoden tämän menneen vuoden aikana, niin erilaiselta mieleni tuntuu nyt kun mitä oli vuosi sitten. En ole tuntenut oloani näin vapautuneeksi niin pitkään aikaan, ja se häkellyttää.
Alan oivaltaa, että minulla on aina ollut tietty raja mihin pääsen, mutta jonka yli en ole uskaltanut hypätä, peläten että en pysty parempaan. Tänään kun varovaisesti otin loikan sen rajan yli, alan huomata että ehkä pystyn ja osaan tehdä enemmän kun mitä itse uskoin pystyväni tehdä. Se on nostattanut halun koetella rajojani, kokeilla mihin kaikkeen pystynkään kurkottamaan.
16.04.2012 - 15:35
Tänään terapeuttini kanssa pohdittiin taas syviä asioita. Hän kyseli kiinnostuneena tulevasta Ek Kahani näytelmästä, ja siitä miten suhtaudun harjoituksiin ja tulevaan näytökseen. Pakko oli myöntää että minusta olin todellinen floppi sunnuntain ensimmäisessä läpimenossa. Mikä on ihan uusi juttu minulle. Olen lapsena ollut mukana näytelmissä ja koko elämäni esiintynyt erilaisissa urheilutapahtumissa, olen aina ollut intohimoinen esiintymään, se on aina ollut minulle hyvin rakas harrastus. Ja nyt sunnuntaina koin ensimmäistä kertaa elämäni aikana, että olen hyvin epävarma itsestäni ja siitä mitä minä teen. Epävarmuus näkyi kun unohdin dialogiani ja tanssiaskeleissa, ja jälkeenpäin tuli lähes itkuinen olo. Moitin itseäni ja kysyin miksi minua yhtäkkiä alkoi pelottamaan.
Terapeutti: No miksi tunsit olosi epävarmaksi?
Minä: En tiedä... minua vain pelotti ja hermostutti.
Terapeutti: Sehän on hyvin yleistä että harjoituksissa on hermostunut.
Minä: Niin, mutta kun tällaista ei ole aiemmin tapahtunut. Ainakaan näin pahasti. Kun näen itseni yleisön edessä, sisällä huokuu itseluottamusta, koska tiedän että osaan vetää sen kaiken läpi mallikkaasti. Mutta eilen minua pelotti.
Terapeutti: Ehkä koet, että et ole tarpeeksi hyvä esiintyjä muiden rinnalla?
Minä (hetken hiljaisuuden jälkeen): Pelkään, että en ehkä olekaan niin hyvä kun mitä luulin - ja muut luulivat - olevani...
Ja taas onnistuimme nostamaan pinnalle aiheen, mikä on vaivannut minua itseltäni tietämättä. Koen yksinkertaisesti etten ole tarpeeksi hyvä esiintymään, koska näytelmässä on mukana aivan loistavia esiintyjiä. Pelkään jääväni varjoon, pelkään ettei lahjojani huomata. Pelkään, että minulla ei olekaan lahjoja, mitä minulla on uskoteltu olevan. Pelkään että olen mennyt mukaan raskaan sarjan jengiin, enkä pärjää siellä.
Sitten muistin että tuottajamme kävi jossain vaiheessa kehumassa miten hyvin koreografia meni. Vaikka moitinkin itseäni, sain myöhemmin kuulla, että koreota pitää hiota enemmän, sillä siinä oli liikaa epävarmoja kohtia. Teraputtini iloitsi huomauttaessa, että ehkei se mennytkään minulta huonosti: koreografia itsessään tarvitsee enemmän hiomista. Ja mainitsi myös, että sainhan jonkinlaista feedbackia. Ei se ihan riitä kohottamaan itsetuntoani pilviin, mutta ainakin tiedän, että kaikki korjaantuu. Vielä harjoitellaan.
Näin lopuksi täytynee varmaan vain todeta, että kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen läpimeno. Moni asia hämmensi, ja epävarmuuteni johtui varmasti myös siitä, että edessäni oli joukko kokeneita esiintyjiä, eikä vain tavallinen yleisö. Osa minusta pelkää sitä kritiikkiä, mikä tulee näiltä kokeneilta ihmisiltä. Pelkään että minulle sanotaan "ei sinusta ole tähän". Ja jos niin käy, mitenköhän minä siihen reagoin...
Sain tälle viikolle läksyn terapeutilta opettelemaan vuorokausirytmini parantamista. En jaksa että valvon aina myöhään, sänky kutsuu vasta 2-3 aikaan yöllä, ja aamulla on herättävä aamuvuoroon, paitsi vapaapäivinä jolloin saatan nukkua pahimmillaan puolenpäivään saakka. Vuorokausirytmini on ihan sekaisin ja minua väsyttää suurimman osan päivästä. Yritän oppia mennä nukkumaan aikaisemmin, jotta herään myös aikaisin aamulla. Sain vinkin että voisin herätessäni vetää aamulenkin, se kuulema herättää kunnolla. Ja minä lupasin printata flayerin terapeutilleni Ek Kahanista, mikäli häntä kiinnostaa tulla paikalle.
10.04.2012 - 23:00
Tänään alkoivat naistenvaivat, ja sen mukana se ahh niin ihana melankolinen tunnetila. Näitä sattuu, mutta tämä oli vähän erilainen kokemus. Koko päivän itkin, metrossa, ratissa ja kaupoissakin olin itkeä näyttävästi. Piilotin itseni aurinkolasien taakse, en halunut herättää huomiota. Heti kun ovesta pääsi sisään, purskahdin itkuun joka kesti ties kuinka kauan. Menin Sannan kämpille taas, yritin mennä sinne rauhoittumaan. Katsoin telkkaria ja lämmitin saunan. Rentouttava höyry sai minut rauhoittumaan, mutta vain hetkeksi. Rupesin miettimään asioita. Masentavia asioita, luonnollisesti, mutta yritin katsoa niitä vähän eri näkökulmilta. Olen ehkä hyvin nuori, mutta olen nähnyt liikaa asioita tässä elämässä. Olen saanut ponnistaa liikaa.
Syy miksi tunnen oloni suurimmaksi osaksi nollaksi, johtuu koska minä aina häviään taisteluni, koska en ole ikinä onnistunut saavuttamaan elämälläni mitään. Olen altistanut sydämeni tuskalle liian monta kertaa. Olen luottanut vääriin ihmisiin. Unelmat, joiden parissa kasvoin, ovat vain todenneet olevan valhetta. Ja vaikka kuinka taistelisin, vaikka kuinka uskoisin pystyväni parempaan, tiedän aina häviäväni ja niinhän siinä myös käy. Olen koko elämäni ajan yrittänyt todistaa muille, että minä pystyn siihen, mihin useammat eivät pysty. Mutta ylpeyteni on saanut sen verran kovia kolauksia, että uskoni niihin ihmeisiin on kadonnut jonnekin. Enkä tiedä haluanko enää löytää ne takaisin.
Tänään päätin heittää pyyhkeen kehään. Luovutin. En jaksa enää taistella. En jaksa enkä halua enää uskoa mihinkään. Ainostaan Jumalaan. Olen luopunut ajatuksesta että koskaan tulisin saavuttamaan mitään merkityksellistä elämässäni. Että löytäisin miehen joka olisi edes hivenen sitä onnellisuutta minkä Navinder minulle antoi. Että rakentaisin jonain päivänä perheen. Että täydentäisin sen ympyrän, jonka tehtäväksi Jumala on meille kaikille antanut. Ei, minä en enää jaksa. En jaksa valehdella itselleni ja muille toteamalla että kyllä minä onnellista loppuani vielä löydän. Sitä paitsi voihan loppuni olla onnellinen, se pitää vain katsoa uudesta näkökulmasta. Asetan itselleni vain uusia tavoitteita. Ensi koulu. Sitten ehkä muutto jonnekin jännittävään paikkaan. Tekisin töitä hoitoalalla, lapsia hoitaen, sellaisten lasten jotka ovat jääneet ilman rakkautta. Voisin ruveta hyväntahdonlähettilääksi. Voisin matkustella, nähdä maailmaa, tutustua paikkoihin missä harvat käyvät. Jos kaipaisin jossain vaiheessa kumppania, hankin vaikka koiran seurakseni. Tai tusinan. Mahdollisuuksia löytyy.
Olen aina saanut nuolla tappioni, ihan sama kuinka paljon olen taistellut uskomieni asioiden vuoksi. Jospa olisi helpompi vain luovuttaa, ja tehdä elämälläni jotain muuta. Onhan se surullista, mutta elämä on tehnyt sen varsin selväksi etten ansaitse mitään hyvää. Yritän nyt hyväksyä sen minkä voin saada, sillä se on Jumalan tahto. Ehkä tein jotain väärää edellisessä elämässäni, ja nyt sen mukana tullut karma roikkuu minussa vieläkin. Jos olen kunnolla, ehkä onneni on parempi ensi elämässä. Ehkä minun kohtaloni on antaa iloa ja hoivaa muille - niin kuin se aina ollut - pyytämättä saada sitä itse. Ei sentään ruveta martyyriksi, vaan yksinkertaisesti tuottaa iloa muille. Jospa se on se lahja, se elämän ilo ja onni, mikä minulle suotiin kun minut tänne maailmaan lähetettiin.
07.04.2012 - 21:54
Hyvää pääsiäistä! Minun pitkäperjantai alkoi rukoilulla ja heprealaisella laululla. Olipa vaikeaa, mutta onneksi olen kielihimoinen :P
Eilen Fanny täytti muhkeat 24 vuotta ja julistimme mukavasti ystävien kesken ensi kakkukahveilla ja sitten tanssimalla Millionair's Clubilla. Ja tällä kertaa kaikki meni hyvin. Ei draamaa, ei itkua eikä pahaa mieltä. Kenelläkään. Meillä oli huippuilta, niin kuin vielä nuorilla naisilla saakin olla :P Yövyimme Fannyn kanssa minun luona, ja aamulla menimme isäpuoleni siskon Sannan kämpille saunomaan. Sanna perheineen on lomalla, ja sain luvan käyttä heidän kämppää, kunhan siivoaan jälkeni. Me saunottiin, tilattiin pizzaa ja katsoimme elokuvia. Fanny lähti jo iltapäivällä, ja minä jäin tänne, varmaan jään yöksi kun kerran saan käyttööni näin ihanan asunnon.
Sitä huomaa että alamme vanheta, kun Fannyn kanssa saimme käsiimme vanhoja valokuvia vuosien takaa. Olimme vielä lapsia, nuoria naisia unelmineen ja viattomine ajatuksineen. Silloin yksikään mies ei ollut meidän sydämiämme särkenyt, tuskailimme perhe-elämän kanssa ja halusimme kovasti maailmaan etsimään itseämme. Totesimme että nykyään olemme hyvin onnellisia, emmekä kaipaa takaisin niihin vanhoihin aikoihin. Ja että näillä ystävyys-siteillä mennään vielä toiset seitsemän vuotta.
Leidit <3
|
Minun maailmani
Ajattelu - olen kova pohtimaan asioita, joskus liikaakin.
Bollywood - nämä elokuvakokemukset maistuvat paljon paremmalta kuin länsimaalaiset filmit :P
Filosofia - mieliharrastukseni hiljaisina hetkinä.
Haydi - ns. taiteilijanimeni, jonka hauskojen sattumusten jälkeen sain Turkista. Käytän nimeä hyperavaruudessa, sillä minulla ei ole tapana mainostaa itseäni.
Intia - paikka, joka opetti minulle itsestäni ja indenttiteetistäni, ja auttaa minua tänäkin päivänä löytämään uusia puolia itsessäni.
Kirjoittelu - kirjoitan paljon, olenhan aina ollut kova raapustamaan tarinoita tavalla tai toisella. Minulle tarinoiden luonti ja jakaaminen on aina ollut intohimo, vaikka ei sitä välttämättä tule tehtyä niin usein kuin haluaisin. Joskus luon uusia maailmoja ihan omaksi huvikseni, milloin mielikuvitus saa lentää vapaasti ilman ulkopuolisen kritiikkiä.
Koti - ihana yksiöni Herttoniemenrannassa, Helsingin sydämessä.
Luonto - Äiti Maa meidät synnytti, kohdelkaamme Häntä rakastaen ja huolehtien.
Nemesis - se pimeä puoleni.
Opiskelu - opiskelen ensimmäistä vuotta lähihoitajaksi. Ei vielä tiedä tuleeko minusta tarhatäti vai akuuttihoitaja...
Semi-vege - luovuin alkuvuonna 2011 punaisesta lihasta ja kanasta, kalaa sallin vielä syödä. Ainakin toistaiseksi.
Uskon voima - kuulun kirkkoon, uskon Jumalaan ja Jeesukseen, mutta olen samalla avoin muille maailmoille. En haluaisi kategorisoida itseäni mihinkään uskonryhmään, sillä minusta kaikella on merkityksensä elämässäni enemmän tai vähemmän.
Yöpöllö - olen iltaihmisiä, ollut vauvaiästä asti. Aivoni eivät herää ennen puoltapäivää ja illalla olen pirteimmilläni. Paha tapa johon ei ole vieläkään löytynyt lääkettä. Toisaalta en sitä kaipaakaan.
Katsotut Bollywood-filmit:
- 3 Idiots (2009)
- Aakrosh (2010)
- Andaz Apna Apna (1994)
- Atithi Tum Kab Jaoge (2010)
- Bollywood - The Greatest Love Story Ever Told (2011)
- Bunty aur Babli (2005)
- Dabangg (2010)
- Devdas (2002)
- Dirty Picture (2011)
- Don: The Chase Begins Again (2006)
- Don 2 - The King is Back (2011)
- Dostana (2008)
- Ekk Deewana Tha (2012)
- Ek Main Aur Ek Tu (2012)
- Force (2011)
- Housefull (2010)
- Golmaal (2006)
- Kabhi Alvida Naa Kehna (2006)
- Khalnayak (1993)
- Kuch Na Kaho (2005)
- Lagaan (2001)
- London Dreams (2009)
- Main Prem Ki Diwani Hoon (2003)
- Mausam (2011)
- Om Shanti Om (2007)
- Omkara (2005)
- Once Upon a Time in Mumbai (2010)
- Partner (2007)
- Raajneeti (2010)
- Raavan (2010)
- Salaam-e-Ishq (2007)
- Sholay (1975)
- Tees Maar Khan (2010)
- Tere Naam (1999)
- Veer (2010)
- Veer-Zaara (2004)
- Zindagin Na Milegi Dobara (2011)
|
